Covid-19

Kun epidemiaelokuvasta tuleekin totta, ryntää ihminen vessapaperiostoksille – tai tekee siitä meemin

Psykologin pohdintoja koronahuumorista

“I am not afraid of death. I just don’t want to be there when it happens.”

Woody Allen

Vessapaperirullan sosiaalinen merkitys on muuttunut ja siitä on tullut yksi koronaviruksen symboleista. Yhtäkkiä tuo valkoinen paperirulla edustaakin vessahädän sijaan ihan vain hätää: ihmiskunnan huolta terveydestä, toimeentulosta ja turvallisuudesta. Sama rulla toimii myös huumorin ja vitsien loppumattomalta tuntuvana lähteenä. Yksien hamstratessa vessapaperia, toisten nauraessa heille ja kolmansien paheksuessa kahta edellistä, tekevät neljännet näistä kolmesta meemin. Onko koronaan liittyville vessapaperivitseille luvallista nauraa? Mikä saa ihmisen tekemään vakavasta asiasta vitsin?

Muutama viikko sitten erään työpäivän päätteeksi koronatilanne teki vessapaperirullan mentävän reiän omaan turvallisuudentunteeseeni, jota psykologiassa kutsutaan haavoittumattomuuden illuusioksi. Löysin itseni näpyttelemästä kauppareissulla olevalle puolisolleni vielä yhden tuotteen listan jatkoksi. Lopulta vessapaperi jäi ostamatta, mutta aihe puhutti vielä kotonakin ja näyttää puhuttavan muissakin talouksissa. Eräs tuttavani oli kuulemma laskenut oman taloutensa omavaraisuusasteen vessapaperin käytölle. Heidän varantonsa kattaisivat 53 päivää. Vessapaperiasiaan ei voi olla törmäämättä myöskään sosiaalisessa mediassa, jonka erilaiset haasteet ja meemit (vitsikuvat) tuottavat monenlaista käyttöä näille paperirullille. Yksi vessapaperirullan tärkeimmistä tämänhetkisistä käyttökohteista taitaakin olla takapuolen sijaan ihmisen mieli.  

Ihminen on orientoitunut välttämään ja pakenemaan pelottavia tilanteita. Samaan aikaan pelkoa aiheuttavat tekijät myös viehättävät meitä. Pelon viehätyksestä kertoo niin Grimmin satujen, kauhuelokuvien, vuoristoratojen kuin vaaran kanssa flirttailevien harrastustenkin suosio. Pelko viehättää kuitenkin vain niin kauan, kuin se on kontrolloitua ja riittävän kaukana. Korona ei ole enää kaukana, eikä sen kontrolloiminenkaan helppoa ole. Koronalla vitsaileminen tuskin suoranaisesti siis viehättää enää ketään.  Siitäkin huolimatta illan pimeinä tunteina koronavitsit saattavat naurattaa yhtä jos toistakin. Mistä tämä kertoo? 

Huumori on eri muodoissaan ollut osa taidetta, ihmisyyttä ja yhteiskuntaa todennäköisesti niin kauan, kuin ihmisiä on ollut olemassa. Yhtä kauan kuin on ollut vitsailijoita, sketsihahmoja, koomikkoja ja satiirikkoja, on niillä ollut myös yleisönsä – ne jotka nauravat ja ne joita ei naurata. Huumorilla on yhteiskunnallisesti katsottuna ollut tärkeä rooli jo antiikin ajoista alkaen, jolloin satiirin keinoin pilkattiin ihmisten moraalisia heikkouksia ja pyrittiin kääntämään yleisön huomio yhteiskuntaa koskeviin ongelmiin. Psykologiassa huumorin käytölle tunnetaan erilaisia merkityksiä, joita mm. Ziv (1984) esittelee teoksessaan Personality and sense of humour. Hänen mukaansa huumorin käytöllä voi olla monenlaisia motiiveja, jotka liittyvät ihmisten erilaisiin tarpeisiin. Huumori voi olla esimerkiksi tapa lähestyä omia aggressioita tai erilaisia tabuiksi koettuja aiheita turvallisemmalla ja sosiaalisesti suotavammalla tavalla.  Huumori voi olla myös luova ja mielihyvää tuottava tapa ratkaista älyllisiä ongelmia. 

Huumorin yksi oleellinen tarkoitus on edellisten lisäksi myös tukea selviytymistä psyykkisen sietokyvyn ylittävissä tilanteissa. Nauraminen pelottaville asioille tekee niistä vähemmän pelottavia.Ihminen tasapainoilee jatkuvasti pelkojensa ja ahdistustensa kanssa, aivan kuten hän tasapainoilee koronakuolemista kertovien uutisten ja koko hommasta leikkiä laskevien meemien välillä. Tämä tasapainoilu on myös fysiologisesti koukuttavaa, sillä jännityksen ja helpotuksen väliset vaihtelut näkyvät hermostotasolla saakka. Uhkaavassa tilanteessa keho valmistautuu taistelemaan ja pakenemaan, mikä näkyy muutoksina autonomisen hermoston toiminnassa: mm. syke, hengitystiheys ja adrenaliinintuotanto nousevat. Vastaavasti tilanteen ollessa ohi parasympaattinen hermosto aktivoituu ja alkaa tasaamaan kehollisia reaktioita luoden helpotuksen tunteen. Tähän perustunee esimerkiksi kauhuelokuvien suosio, jossa puolentoista tunnin aikana selvitään yöllisen pakokauhun ja kuoleman maisemista vapauttavaan aamunkoittoon. 

Myös koronaa koskeva vitsailu ja meemit todennäköisesti palvelevat samaa tarkoitusta, eli pyrkimystä nopeaan helpotukseen ja mielihyvään tilanteessa, jossa eletään ahdistuneissa ja odottavissa tunnelmissa. Osa ihmisistä on taipuvaisia kompensoimaan ahdistuksiaan huumorin avulla. Vitsit ja niille nauraminen vapauttavatkin kehosta ja mielestä jännitteitä ja voivat siten myös lisätä ihmisen toimintakykyä haastavissa tilanteissa. Pelottavan asian saadessa vitsin kautta uuden naurettavamman muodon, lisää se todennäköisesti hallinnan ja pystyvyyden tunnetta, jotka nekin ovat tärkeitä koronaa vastaan taisteltaessa. 

Meidän on kyettävä näinä ahdistavina ja pelkoa aiheuttavina aikoina myös luottamaan, uskomaan ja toivomaan, jotta säilytämme kykymme toimia paremman tulevaisuuden rakentajina ja huumorin säilyttäminen arjessa voi auttaa tässä. Juuri nyt on tärkeätä, että otamme koronaviruksen vakavasti ja taistelemme sitä vastaan. Samalla on huolehdittava myös siitä, että mielemme ja kehomme pääsevät palautumaan. Huumori on yksi palautumisen keino siinä, missä lenkkeily, ystävälle puhuminen tai makkaranpaisto laavullakin. 

Kertooko koronasta vitsaileminen ja vessapaperilla leikkiminen siis siitä, että koronaan liittyvää uhkaa ei oteta tosissaan? Vai onko tilanne päinvastoin?  Jotta ihminen voi aidosti sitoutua toimimaan epidemian hidastamiseksi, on hänen turvallisuudentunteensa koettava jonkinlainen kolaus. Haavoittumattomuuden illuusioon on tultava särö, jotta kykenemme motivoitumaan toimiin, jotka rajoittavat vapauksiamme ja mukavuuksiamme. Tätä säröä media ja valtio ovat toimillaan tekemässä, jotta ihmiset saadaan ottamaan varotoimenpiteet riittävällä vakavuudella. Näin ei valitettavasti ole kaikilta osin kuitenkaan käynyt.

Vitsiksi ja henkiseksi helpotukseksi tarkoitettujen meemien sekä muiden someilmiöiden varjopuoli on se, että ne saattavat vääristää sosiaalipsykologisten ilmiöiden kautta koronavirukseen liittyviä yleisiä käsityksiä. Totuuksien ajautuessa yhä kauemmas asiantuntijatiedosta, syntyy sosiaalipsykologisia joukkoharhoja, joista surullisen viestin antavat kuvat baareihin sulloutuneista karaokelaulajista ja ilmaisen ämpärin perässä kauppakeskuksen avajaisiin ryntäävistä ihmisistä. Tämä on toisintoa tarinasta, jonka jo H.C. Andersen teki meille tutuksi kirjoittaessaan sadun keisarin uusista vaatteista. Todellisuus, sellaisena kuin sen tulkitsemme, on kovin suhteellinen käsite. 

Mitä siis ajatella korona- ja vessapaperivitseistä sekä somehaasteista?  Siinä, missä valtamediat pursuavat huolestuttavia tietoja koronatilanteen etenemisestä, syntyy toisaalla korona- ja vessapaperimeemejä kuin sieniä sateella. Nämä ääripäät kuvaavat ihmiskunnan pyrkimystä palauttaa henkinen tasapainonsa ja kasata oma haavoittumattomuuden illuusionsa uudelleen. Siihenkin on oltava mahdollisuus, jotta pitkään jatkuvaa uhan tunnetta voi psyykkisesti jaksaa. Huumori on siis tehokas inhimillisen kärsimyksen lievittäjä sekä vaikuttamisen keino niin hyvässä kuin pahassa.

Kuva, jossa terveydenhuollon henkilöstö on käärinyt suojavaatteiden puuttuessa itsensä vessapaperiin, ei todennäköisesti siis ole tehty vähättelemään vakavaa ongelmaa tai loukkaamaan ketään, vaan pikemmin alleviivaamaan ongelman luonnetta luovalla tavalla ja tuottamaan tekijälleen ja katsojalleen helpottavan naurahduksen keskelle vakavaa tilannetta. Tämän vuoksi jopa meemeillä voi olla jollekulle suurikin merkitys. 

On totta, että huumori voi toisinaan ylittää sovinnaisuuden rajat ja aidosti loukata jotakuta ja myös näihin tunnereaktioihin jokaisella on oikeus. Ihan kaikkea ei ole viisasta sanoa tai tehdä ääneen. On kuitenkin vaikeata määritellä, mikä huumori on sallittua ja mikä ei. Kuten yleensäkin, toivon psykologina, että erityisesti näinä poikkeusaikoina pysähtyisimme pohtimaan ihmisten toiminnan tarkoitusperiä tavallista enemmän. Kiinnittämällä huomiota tekojen sijaan ihmisiin niiden takana, voi tulla havainneeksi vitsien, naurun ja meemien taakse kätketyn inhimillisen ahdingon. Yritetään siis olosuhteista huolimatta säilyttää kykymme nauraa ja suodaan myös hieman ymmärrystä niille, jotka hymyilevät, nauravat ja vitsailevat mielestämme ”väärään” aikaan ”väärässä” paikassa. Me kaikki käsittelemme vaikeita tilanteita ja tunteita omalla tavallamme. Tärkeintä ei koronaepidemian hidastamiseksi ole se, mitä tunnemme, vaan se miten toimimme. Annetaan siis kaikenlaisille tunteille lupa olla. 

Teksti on alun perin julkaistu Psykologilehti.fi:ssä 26.3.2020