-
Moni meistä kuuntelee puhuakseen, kun pitäisi kuunnella ymmärtääkseen
Psykologin mietteitä Maailman mielenterveyspäivän alla Työskentelin vielä vuosi sitten työpaikassa, jossa tapasin psykoottisia potilaita, joiden kokemusmaailmassa tuntemamme todellisuuden rajat häilyivät, kuin rantaa hamuava aallokko. Tuon aallokon äärellä istuin monena iltapäivänä miettien, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. Pohdin paljon kohtaamisen, kuuntelemisen ja kuulluksi tulemisen merkityksiä ja myös omaa ihmiskäsitystäni. Mikä tekee ihmisestä sairaan tai terveen? Mitä parantuminen on ja voiko ihminen parantua? Miten ihmisestä tulee sellainen, kuin hän on? Millaista on auttava puhe ja voiko kuuntelemalla auttaa? Maailman mielenterveyspäivää vietetään 10. lokakuuta. Päivän teemana on tänä vuonna kuunteleminen, joka on erityisen lähellä sydäntäni. Ihmissuhdetyötä tekevänä kohtaa toisinaan sellaisia käsityksiä, ajatuksia, arvoja ja näkemyksiä, joihin on haastavaa samaistua. Mielenterveytensä kanssa kamppailevat kokevat…
-
Äidin keskeneräisyys on lapsen paras mahdollisuus
Olet varmaan kuullut joskus Kunnaksen suomentaman lorun, jossa kysytään, mistä on pienet tytöt tehty. Lorussa reseptiin mahtuu kaikkea hempeistä kukkasista, makeaan sokeriin ja kaneliin. On olemassa myös pojille tehty vastaava loru, jossa pojat remuavat luonnossa tutkimassa etanoita ja koiranhännän tupsukoita. Sukeltamatta tässä kirjoituksessa sen syvemmälle pohtimaan sukupuolisuutta ja sitä kirjoa, jonka kautta sitä nykyisin hahmotamme, tyydyn näin äitienpäivänä toteamaan, että osasta näistä lorun tytöistä on kasvanut äitejä. Mistä on pienten tyttöjen ja poikien äidit tehty? Millainen on hyvän äitiyden resepti? Onko se kanelia ja kukkasia, koiranhännän tupsukoita, vai jotakin muuta? Vaikka keskustelua on jo jonkin aikaa käyty erilaisten roolien monimuotoisuudesta, on äitienpäivän alla kauppojen korttihyllyillä kuultavissa vanha tuttu kaiku. Kanelista…
-
Silloin, kun muut kiertävät kaukaa, ottavat lääkärit ja hoitajat askelen lähemmäs
Miten selviytyä matkasta epidemian huipulle ja takaisin? Arkemme on muuttunut silmänräpäyksessä ja sosiaalinen olemisemme on saanut uudet säännöt, joissa tuttavan kädenpuristus, ystävän lohduttava halaus ja kollegan rohkaiseva käsi olkapäällä joutuvat väistymään henkilökohtaisen fyysisen tilan tieltä. Toisen ihmisen fyysisestä läsnäolosta ja kosketuksesta on tullut riskitekijä. Tämä koskettaa kaikkia, mutta jokaista omalla tavallaan. Terveydenhuollossa työskennellään parhaillaan ennenkuulumattoman sisäisen ristiriidan kanssa. Ihmisen hätä kun ei katso turvaväliä. Tuon hädän hetkellä hoitajan käsi hakeutuu potilaan käteen, jalat ottavat nopeita askelia ja kädet painelevat nappuloita ja potilastakin. Se sama hoitaja tai lääkäri, joka ruokakaupassa asioidessaan säilyttää muiden tavoin etäisyyden kanssaihmisiin, pelastaa sairaalan seinien sisäpuolella niitä samoja ihmishenkiä turvaväliin katsomatta. Näin oli ennen koronaepidemiaa. Näin on sen…
-
Kun epidemiaelokuvasta tuleekin totta, ryntää ihminen vessapaperiostoksille – tai tekee siitä meemin
Psykologin pohdintoja koronahuumorista “I am not afraid of death. I just don’t want to be there when it happens.” Woody Allen Vessapaperirullan sosiaalinen merkitys on muuttunut ja siitä on tullut yksi koronaviruksen symboleista. Yhtäkkiä tuo valkoinen paperirulla edustaakin vessahädän sijaan ihan vain hätää: ihmiskunnan huolta terveydestä, toimeentulosta ja turvallisuudesta. Sama rulla toimii myös huumorin ja vitsien loppumattomalta tuntuvana lähteenä. Yksien hamstratessa vessapaperia, toisten nauraessa heille ja kolmansien paheksuessa kahta edellistä, tekevät neljännet näistä kolmesta meemin. Onko koronaan liittyville vessapaperivitseille luvallista nauraa? Mikä saa ihmisen tekemään vakavasta asiasta vitsin? Muutama viikko sitten erään työpäivän päätteeksi koronatilanne teki vessapaperirullan mentävän reiän omaan turvallisuudentunteeseeni, jota psykologiassa kutsutaan haavoittumattomuuden illuusioksi. Löysin itseni näpyttelemästä kauppareissulla olevalle…
-
Mistä tunnistaa liiallisen koronapelon ja mikä auttaa selviämään pelkojen kanssa?
Pelkääminen voi olla liiallista tai liian lievää. Koronaan liittyvät pelot asettuvat mittasuhteisiinsa vasta, kun koko tilanne on ohi ja nähdään tapahtumat etäämpää. Pelko on luonnollinen tunne, joka on välttämätön jotta voimme suojella itseämme. Pelko toimii myös hyvänä motivoijana silloin, kun täytyy luopua omista eduista ja sitoutua toimiin koronaepidemian hidastamiseksi. Pelko on kuitenkin elimistön ja mielen stressitila, jota on tärkeätä pyrkiä säätelemään. Mistä tunnistaa liiallisen koronapelon ja miten pelkojen kanssa voi pärjätä? Alta voit lukea sekä liialliseen koronapelkoon liittyvistä merkeistä, että neuvoista, joiden avulla voit jaksaa poikkeustilan yli. Liiallisen koronapelon merkkejä Vallitsevaan tilanteeseen, viranomaisohjeisiin ja omaan/läheistesi terveydentilaan nähden.. Koronaan liittyvien asioiden ajatteleminen tai sairastumisen mahdollisuus aiheuttaa huomattavaa ahdistusta ja pelkoa, joka…
-
KORONAPELKO
Vara ei venettä kaada – vai kaataako? Miten koronapelkoon tulisi suhtautua? Ja miten sen kanssa pärjää? Kuolee, ei kuole, kuolee, ei kuole… Todennäköisyyyksiä katsottaessa päivänkakkara, jota koronaksikin voi kutsua, arpoo todennäköisesti ihmiskunnalle suotuisan lopputuloksen: suurin osa parantuu ja rokote valmistuu. Todennäköisyys on psykologisesti ikävä ilmiö, sillä se jättää mieleen tyhjän tilan – mahdollisuuden, että arpaonni ei suosikaan. Yksi tähän tyhjään tilaan hakeutuvista psykologisista ilmiöistä on pelko. Se näkyy tällä hetkellä ympärillämme monin eri tavoin. Iltalehti kirjoittaa siitä, miten Italiassa on ihmisjoukolla ryöstetty kauppa ja markettien käsidesi- ja tonnikalapurkkihyllyt ammottavat tyhjyyttään. Nähtävillä on yhtä lailla myös pelon kieltäminen, mikä näkyy vähättelynä sekä julistuksina siitä, miten itsellä on edelleen oikeus, valta ja…
-
Psykologin kynästä
Kirjoittaminen, blogini ja minä Tekstinkäsittelyohjelman kursori sykkii kuin naulittuna valkoiseen taustaansa. Sanat sinkoilevat mielessäni paikkaansa hakien, kuin vailla määränpäätä olevat törmäilyautot huvipuistossa. Sekalaiset mielikuvat pyörivät kaaoksessaan, joka vielä hakee muotoaan. Ainoastaan seinällä tikittävä kello kertoo ajan kulusta. Vähitellen ajatuksista erottautuu säie. Käteni laskeutuvat näppäimistölle ja aika pysähtyy. Näppäimistöllä tanssahtelevat sormet sinkoavat mieleni ajatusten, mielikuvien, tietojen, muistojen ja tunteiden leikkauspisteeseen. Kursori raivaa tietä kirjain kirjaimelta rakentuvalle tarinalle. Mieli tyyntyy, sormien jatkaessa tanssiaan. Olen yhtä näytöllä rientävien kirjainten kanssa. Minulla on sanottavaa ja nyt aion sanoa sen. Jotta voisin edes tyydyttävästi kuvata sinulle, mistä tässä blogissa on kyse, on minun ensin kerrottava, millainen suhteeni on kirjoittamiseen ja ammattiini psykologina. Psykologia on kiehtonut…