Silloin, kun muut kiertävät kaukaa, ottavat lääkärit ja hoitajat askelen lähemmäs
Miten selviytyä matkasta epidemian huipulle ja takaisin?
Arkemme on muuttunut silmänräpäyksessä ja sosiaalinen olemisemme on saanut uudet säännöt, joissa tuttavan kädenpuristus, ystävän lohduttava halaus ja kollegan rohkaiseva käsi olkapäällä joutuvat väistymään henkilökohtaisen fyysisen tilan tieltä. Toisen ihmisen fyysisestä läsnäolosta ja kosketuksesta on tullut riskitekijä. Tämä koskettaa kaikkia, mutta jokaista omalla tavallaan.
Terveydenhuollossa työskennellään parhaillaan ennenkuulumattoman sisäisen ristiriidan kanssa. Ihmisen hätä kun ei katso turvaväliä. Tuon hädän hetkellä hoitajan käsi hakeutuu potilaan käteen, jalat ottavat nopeita askelia ja kädet painelevat nappuloita ja potilastakin. Se sama hoitaja tai lääkäri, joka ruokakaupassa asioidessaan säilyttää muiden tavoin etäisyyden kanssaihmisiin, pelastaa sairaalan seinien sisäpuolella niitä samoja ihmishenkiä turvaväliin katsomatta. Näin oli ennen koronaepidemiaa. Näin on sen aikana ja näin tulee olemaan sen jälkeen. Etulinjassa mennään säännöillä, joiden tahdin sanelee poikkeuslakien ja valtion ohjeistusten rinnalla ammattietiikka ja ihmisarvo. Tämä voi vallitsevassa tilanteessa herättää työntekijöissä hyvin monenlaisia ajatuksia ja tunteita.
Terveydenhuollon työntekijä kohtaakin kriisin kahdenkertaisena – työntekijöinä ja tavallisina ihmisinä. Sairaalaunivormun ja hengityssuojaimen takaa löytyykin niin äitejä, isiä, lapsenlapsia, ystäviä ja isovanhempia kuin taloudellisissa ongelmissa olevien yrittäjien puolisoitakin. Samalla hetkellä, kun he työssään asettavat itsensä alttiiksi, saa alkunsa myös sisäinen ristiriita. Siinä joutuu tasapainoilemaan oman ammattietiikan, henkilökohtaisen turvallisuuden ja ihmisyyden arvon välillä.
“Ei ole olemassa epänormaaleja reaktioita, on olemassa vain epänormaaleja tilanteita”
Ei ole aina yksinkertaista yhdistää toisiinsa auttajan roolia ja huolta omasta tai läheisten terveydestä. Onkin aivan luonnollista, että velvollisuuden kutsuessa mieli voi olla melko ristiriitaistenkin tunteiden vallitsema. Vaakakuppia saattaakin painaa alas niin pelon, ahdistuksen kuin turhautumisenkin tunteet. Työntekijää saattaa mietityttää myös tuleva työmäärä ja erillään oleminen perheestä. Yhtälailla auttamisen mahdollisuus voi kasata vaakaan vastapainoksi myös hallinnantunnetta, kiitollisuutta ja ylpeyttä itseä ja omaa ammattia kohtaan. Tärkeintä näiden tunteiden ja ristiriitojen kanssa painiskellessa on muistaa, että monenlaiset tunteet, ajatukset ja fyysisetkin reaktiot ovat aivan normaaleja. Ei ole olemassa epänormaaleja reaktioita, on olemassa vain epänormaaleja tilanteita. Tunteista ei siis tarvitse tuntea syyllisyyttä eikä niitä tarvitse säikähtää. Ne tulevat ja menevät, kun niiden luonnolliseen rytmiin ei liikaa yritä sotkeutua.
Ihmisen mieli on rakentunut siten, että useimmat meistä säilyttävät kyllä toimintakykynsä vakavan paikan tullen ja tämä pätee myös työskentelyyn kriittisissä tilanteissa. Tavallisesti psyykkiset reaktiot pysäyttävätkin meidät vasta siinä kohdassa, kun koemme olevamme turvassa. Voikin olla niin, että ainakin osa psyykkisistä reaktioista odottaa epidemian hellittämistä tullakseen esiin. Koronan osalta tilanne kuitenkin jatkunee vielä tovin jos toisenkin ja lopullinen tilanteen ratkeaminen antaa vielä odottaa itseään. Mitä tämä tarkoittaa etulinjassa olevan psyykkisen reagoinnin näkökulmasta?
“Matka ylös ja takaisin alas on psykologisessa mielessä pitkä“
Kuvittele, että epidemian kulku on kuin vuori. Olemme vasta matkalla tuonne vuoren huipulle, jonka korkeudesta ei vielä tiedetä. Matka ylös ja takaisin alas on psykologisessa mielessä pitkä. Matkan varrella on välillä levähdettävä ja tankattava energiavaroja. Tauko luo etäisyyttä ja raivaa tilaa itsen kuuntelemiselle ja tuolloin myös tunteet saattavat nousta pintaan. Gaussin käyrällä kulkiessa, onkin mahdollista, että reaktioita tulee jo matkalla epidemian huipulle eikä vasta sieltä laskeuduttua.
Mielemme ja kehomme eivät reagoi ainoastaan realiteetteihin. Epävarmuuden hetkellä ihminen täyttääkin tyhjäksi jääneet kohdat omalla mielikuvituksellaan, jossa eletty elämä ja oma persoona toimivat värikyninä. Matkalla huipulle reaktiot perustuvatkin ennustuksiin ja kuvitelmiin siitä, mitä voisi tapahtua. Matkalla alas reagoimme suhteessa jo tapahtuneeseen sekä siihen, mitä olisi voinut tapahtua. Huipulla ollessamme yritämme tulkita tilannetta kysyen itseltämme herkeämättä mitä tapahtuu? Matkaan, jonka pituudesta ja kestosta ei ole tietoa, onkin tärkeätä lähteä maltillisesti. Kulku vuorenrinnettä ylös ja sieltä alas, on kuin maraton, jolla vauhti ja voimavarojen käyttö on pyrittävä sopeuttamaan matkan pituuteen. Matkaan on tärkeätä lähteä valmistautuneena – tarkistaa, että köydet pitävät ja hakut ovat riittävän teräviä.
Valmistautuessa epidemiahuippuun, onkin tärkeätä muistaa, että monien muutosten rinnalla myös työstä palautumisen mahdollisuudet ovat muuttuneet. Kodin ulkopuoliset harrastukset ovat hyvin rajattuja ja monilla lapset käyvät koulua kotona. Arkeen onkin tärkeätä lähteä luomaan palautumisen mahdollisuuksia ennen jo matkalle lähtöä ja huipun saavuttamista. Alaskin on jaksettava laskeutua. Hyvä keino voi olla se, että luo työpäivän aloitukseen ja erityisesti lopettamiseen itselleen sopivat orientoitumista ja palautumista tukevat rituaalit. On tärkeätä pyrkiä tasaamaan itseään jo ennen kotiin lähtöä, jolloin myös siirtymä työmoodista kotimoodiin voi helpottua ja palautuminen lähtee käyntiin. Paikallaan voi olla myös sopia hyvissä ajoin etukäteen esimerkiksi perhearjen sisäisestä työnjaosta epidemiahuipun ajaksi. Puhuminen perheenjäsenten kanssa tunteista ja ajatuksista on myös tärkeätä. Keskustella voi vaikkapa siitä, miten toivoisi läheisten suhtautuvan omiin reaktioihin silloin, jos sellaisia tulee. Tieto helpottaa myös läheisiä.
“Myös koronapandemian mustassa pilvessä on hopeareunuksensa”
Kriisi mittaa monella tapaa ihmisten ja yhteisöjen selviytymisen keinoja. Kiinankielessä ‘kriisi’ (weiji) tarkoittaa vaaraa ja mahdollisuutta. Kuten Winston Churchill on todennut, ei valoa voi olla ilman varjoja. Myös koronapandemian mustassa pilvessä on hopeareunuksensa. Meille terveydenhuollon työntekijöille ja koko Suomen kansalle se voi tarkoittaa sitä, että yhteinen kriisi yhdistää. Ei anneta fyysisen etäisyytemme määritellä henkistä läheisyyttämme. Ollaan toinen toisillemme läsnä ja hyväksytään toistemme tunteet ja ajatukset. Emme voi tietää millä väreillä kukin todellisuuttaan värittää ja mistä elämänkokemuksista ja tilanteista nuo värikynät ovat peräisin. Tarjotaan siis toinen toisillemme hyväksyviä katseita, rohkaisevia hymyjä, välittäviä sanoja ja ennen kaikkea kuuntelevia korvia. Me selviydymme matkasta vuoren huipulle ja takaisin alas. Tehdään se yhdessä, ei yksin.
Ota tilini seurantaan Instagramissa ja Facebookissa.
Jutun kuva www.pixabay.com